Toimitin tekemäni tutkielman sähköpostitse kesäkuussa 2013 kaikille silloisille kansanedustajille. Sisältö käy läpi lainsäädännön kehitystä 50-60-luvulta alkaen 2010-luvulle. Sain useita vastauksia, jopa kehuvia. Mutta mikään ei ole silti muuttunut.
Tulevaisuuteen historian opastuksella
Menemällä ajassa taaksepäin ja tarkastelemalla lainsäädännön kehitystä, tulee huomanneeksi, että rakennemuutos, jota vastaan on taisteltu jo puoli vuosisataa, onkin se luotu lainsäädäntö itse!
On tuskin ollut järkevää ensin rakentaa järjestelmä, joka kasvattaa työttömyyttä, eriarvoisuutta ja sosiaalisia ongelmia sekä estää yritysten välisen tasa-arvoisen kilpailun. Ja sen jälkeen uhrata valtava työpanos työttömyyden torjuntaan ja sosiaalisten ongelmien kasvun estämiseen. Ja kaiken huipuksi luoda kilpailulainsäädäntö, jonka tarkoitus on valvoa suuriksi kasvaneiden yritysten epätervettä kilpailua. Tuohan se toki lisää töitä, mutta etupäässä sinne, mistä sitä piti karsia. Ei juurikaan sinne, minne sitä oli tarkoitus saada aikaiseksi. Ja vielä kuin tyhmyyden ääripäässä on eläkevarojen käyttö kilpailun esteenä. Siinä missä valtio käyttää puoli miljardia harkinnan varaiseen avustamiseen, eläkevakuutusyhtiöt käyttävät yli sata kertaa enemmän. Rahaa kerätään sieltä missä työllistetään ja sijoitetaan sinne missä työpaikkoja vähennetään. Mutta tämäkään oman oksan sahaaminen ei riitä. Niillä rahoilla tuetaan myös tuontia. Noin puolet yrityksiin sijoitetuista eläkevaroista on tukemassa ulkomaista liiketoimintaa.
“Tiedämme miten tämä tulee hoitaa.”
Jos tällä hoitamisella tarkoitetaan uutta lamaa lähitulevaisuudessa, silloin joku on todella lukenut läksynsä hyvin.
Keskellä lamaa kiinteistöjen ja yritysosakkeiden arvot romahtavat, siksi niitä hankkimalla tehdään tulevalla nousukaudella todelliset voitot. Siihen tarvitaan rahaa, jota ei saa niitä halpoja osakkeita myymällä, mutta voittoa nostamalla saa. Yhteiskunnan kannalta tässä on se hyvä puoli, että se tuottaa runsaasti verotuloja. Lisäksi laman pohjalla uudelleen viriävä osake ja kiinteistökauppa saavat talouden ripeään nousuun. Sijoittajien ja yhteiskunnan kannalta hyvä asia, mutta valitettavasti ei heille, jotka menettävät omaisuutensa näissä talkoissa. Näin tapahtui 60- ja 90-luvuilla, tälläkö ongelmia siirretään tulevaisuuteen taas kerran?
Vääristä päätelmistä vääränlaiset korjaukset?
Yleisesti ollaan sitä mieltä että 90-luvun laman syynä oli rahamarkkinoiden vapautuminen ja niiden ylikuumeneminen. Silti tämän korjaaminen pankkisektoria suitsimalla ei 15 vuoteen painanut työttömyyttä sille tasolle missä se oli ennen lamaa. Päinvastoin, on pahenemaan päin. Velkakriisitkin jatkuvat, tällä kertaa toisella laidalla Eurooppaa. Maiden taloudet romahtelevat yksi toisensa jälkeen. Mikään ei ole ponnisteluista huolimatta muuttunut.
Alkaa yhä vahvemmin vaikuttaa siltä että vuosikymmenten aikana meille kerrotut päätelmät ovat vääriä. Kansainvälisten markkinoiden vapautumisesta seurannut rakennemuutos ja sen mukanaan tuomat pankkikriisit eivät olekaan syy. Onko ylivelkaantuminen vain ihmisten turhanpäiväistä velassa elämisen halua vai seurausta jostain lainsäädännön ongelmasta jota ihmiset joutuvat paikkaamaan velan otolla? Kaatuuko yrityksiä velkataakan alle vain yrittäjien omien tyhmien päätösten seurauksena, vai siksi, että jotkin lainkohdat aiheuttavat yritysten velan oton ja ylivelkaantumisen?
Jotta kysymyksiin saisi vastauksia, on mentävä ajassa taaksepäin aina 60-luvulle saakka, jopa kauemmas. Ongelmat silloin olivat samanlaiset kuin nykyisinkin, tuonti uhkasi kasvaa nopeammin kuin vienti. Jos olisi kysytty köyhältä, joka ei löydä vakituista työtä, hän olisi antanut käytännön elämässä oppimansa neuvon. “Jos ei ole varaa ostaa, on kaikki mahdollinen tehtävä itse.”
60-luvun laman synty
Sotakorvausponnistelujen jäljiltä lainsäädäntö oli valmiiksi vinoutunut. Eikä siksi pystynyt vastaamaan voimakkaan teollistumisen aiheuttamaan muuttuneeseen tilanteeseen. Sillä oli tuettu teollisuuden kasvua ja kykyä suoriutua tehtävästään ja samaan aikaan käytetty muuta yritystoimintaa varojen kerääjänä. Poikkeusolosuhteita varten luotu lainsäädäntökokonaisuus jäi voimaan. Se tuki vientiyritysten toimintaedellytyksiä ja vaikeutti käsityövaltaisen kotimarkkinateollisuuden kykyä kilpailla tuontia vastaan. Tämä johtui siitä että yhteiskunnan rahan kerääminen keskittyi palkkauksen osalta kuluperusteisiin maksuihin ja vastaavasti omaisuusinvestoinneissa tulokseen perustuvaan verotukseen. Se edesauttoi ulkomaisen rahan sijoitustoimintaa vientiteollisuuteen ja sitä myötä sen kehittymistä, mutta heikensi kotimaista. Huolimatta viennin kasvusta tuonti kasvoi nopeammin. Tämän tasapainottamiseksi valittiin linja josta tuli kauas tulevaisuuteen heijastava ongelma. Vieläkin suurempi vientiteollisuuden tukeminen kotimarkkinayritysten kustannuksella.
Lakeja muokattiin uusiksi. Enemmän maksurasitteita työntekijän palkan päälle ja samaan aikaan helpotettiin verotuksellisin keinoin ja myöhemmin vielä avustamalla kone-, laite- ja tehdasinvestointeja. Ne kasvattivat tuotannon volyymia, mutta vähensivät työtekijöiden tarvetta. Kun teollisuuden kannattavuus parani, myös työntekijät halusivat siitä osansa. Alkoi työehtosopimusten rakentaminen teollisuustyönantajan ja teollisuustyöntekijöiden paremmilla edellytyksillä ja ehdoilla. Heidän johdollaan ja lain turvin syntyi yleissitovia työehtosopimuksia, joihin muiden alojen työnantajien oli alistuttava.
Noiden muutosten keskellä maksurasite käsityövaltaisilla aloilla nousi yli sen sietokyvyn. Syntyi 60-luvun lama, joka heijastui pitkälle 70-luvulle saakka. Puoli miljoonaa ihmistä joutui työttömäksi, 300 000 muutti Ruotsiin ja maan sisäinen muuttoliike alkoi keskittää asutusta kasvukeskuksiin. Niissä maan hinta, asuntojen ja palvelujen tarve kasvoi räjähdysmäisesti. Sen tarpeen tyydyttäminen toi töitä ja maan talous alkoi vähitellen elpyä. Myös pankkitoiminta, sillä lähes kaikki oli hankittava velaksi. Haja-asutusalueelle jäänyt omaisuus oli menettänyt arvostaan suurimman osan. Joten niihin sidottua pääomaa, saati maata tai rakennuksiakaan, ei voinut siirtää minnekään.
Kohden 90-luvun lamaa
Lomapäiviä lisää ja muita työntekijöiden turvaamiseksi tarkoitettuja lakeja syntyi kuin liukuhihnalta vielä laman jälkeenkin. Myös liikevaihtovero muuttui vientiteollisuutta suosivaksi. Aikaisemmin yritykset olivat saaneet ostaa raaka-aineita jatkojalostamista varten ilman veroa. Uusitussa mallissa se oli ostojen yhteydessä maksettava. Muutos lisäsi kotimaisilla markkinoilla toimivien yritysten käyttöpääoman tarvetta. Sitä katettiin lainoilla. Vientiteollisuudelle sitä vastoin alettiin palauttaa ostojen yhteydessä maksetut verot. Sen lisäksi puu- ja paperiteollisuus sai puun ostamisesta tehdä laskennallisen liikevaihtoverovähennyksen. Kun myyjän ei tarvinut maksaa sitä ollenkaan, se merkitsi palautuksina miljardiluokan avustuksia valtion kassasta metsäteollisuuden tileille. Toinen tarkoitus oli pitää puusta metsänomistajalle maksettava hinta mahdollisimman korkeana.
90-luvulle tultaessa astui voimaan ns. Pekkasvapaat, 12,5 päivää lisää palkallista vapaata. Lisäksi eläkevakuutusmaksuja nostettiin lähes 35%. Eläkerahastojen varallisuutta kasvatettiin lamasta huolimatta edelleen ja alettiin yhä enenevässä määrin sijoittaa suurteollisuuteen ja kasvukeskuksiin. Rahaa alkoi siirtyä merkittäviä määriä enemmän muualta maasta kohden etelän suurimpia kaupunkeja. Liikevaihtovero muuttui arvonlisäveroksi, prosettimäärää nostettiin ja vero laajeni koskemaan myös joitakin aikaisemmin liikevaihtoverotuksen ulkopuolella olleita palvelualan yrityksiä. Nämä kaikki yhdessä nostivat työllistämisen kuluja entisestään. Toisaalta lainsäädäntöön oli tullut keinoja kotiuttaa voittovaroja yrityksistä ja sitä helpotettiin lisää. Velan kasvua vauhditti yritysten poistojärjestelmä. Esimerkiksi kiinteistön rakentamiseen käytettyjä varoja ei saa poistaa kerralla, vaan muutama prosentti vuodessa. Koneista ja laitteista poisto-oikeus on suurempi, mutta silti portaittain useammalle vuodelle ajoitettuna. Tällä on suora vaikutus yrityksen tulokseen. Kirjanpidollinen tulos näyttää enemmän voittoa kuin todellinen toiminnan tulos edellyttäisi. Se tietysti tuo yhteiskunnalle verotuloja, mutta myös mahdollisuuden nostaa voittovaroja yrityksistä. Koska kyseessä on kirjanpidollinen voitto, eikä niinkään toiminnan tuloksesta syntynyt, yrityksen kassassa ei yleensä ole näitä varoja. Ei veroihin, eikä voittojen maksamiseen, vaan ne on valtaosassa yrityksiä katettava lainalla. Sitä on myös helppo tuossa tilanteessa saada, koska kirjanpidon mukaan yrityksellä menee hyvin. Se harhauttaa myös piensijoittajia maksamaan ylisuurta hintaa niiden osakkeista. Siinä mielessä ei ole ihme jos 80-luvulla muutettu kirjanpitolaki piilotti tuloslaskelman kaksi ylintä riviä. Niiden avulla osa kirjanpidollisen tuloksen erosta, suhteessa yrityksen todelliseen tulokseen, olisi ollut nähtävissä.
Velkaantuminen tässä tilanteessa ei ole niinkään suurten yritysten ongelma, vaan pienten. Suurissa investoinnit ovat yleensä vain joitakin prosentteja liikevaihdosta, korkeintaan muutaman kymmenen, joten ne on pääsääntoisesti poistettu jo edeltä käsin varausjärjestelmän ansiosta. Vastaavasti pienemmissä yrityksissä esimerkiksi juuri toimitila investointi voi olla suurempi kuin liikevaihto. Siksi sen velkaannuttava vaikutus on suurempi ja jatkuu pidempään. Ei vain investointivuosi, vaan useita vuosia siitä eteenpäin. Tuloslaskelmassa ainoastaan velan korot ovat vähennyskelpoisia, eivät velan lyhennykset. Tästä seuraa, että yrityksen tulos voi edelleen olla voitollinen, vaikka todellisuudessa yritys alkaa olla kassakriisissä. Monesti tähän tarvitaan vain perintäjärjestelmän tuoma julkinen luottohäiriö, niin yritys on tuhon oma. Entisestä laskulla ostamisesta siirrytään käteisostoihin, koska velaksi ei enää saa. Kassatilanne pahenee entisestään, eikä sitä helpota perintälakien sallimat moninkertaiset korot ja kulut.
Käsityövaltaisten alojen kuolemat
Nämä kaikki sopimukset ja lakimuutokset yhdessä kasvattivat entisestään epäsuhtaa työllistävien yritysten ja teollisuuden välillä, mutta oli myös nostanut niiden velkaantumisastetta. Työvoiman käyttöön keskittynyt yhteiskunnan toimintojen rahoitus vaikutti eniten käsityövaltaisten alojen elinmahdollisuuksiin. Se nosti niiden kaikkien kustannustaakkaa. Vaateteollisuuden, joista suurimmat tehtaat kuolivat jo 80-luvulla. Telakkateollisuuden, joka yhä ponnistelee ongelmissa. Mutta myös rakentamisessa, jossa niiden vaikutus piti myös silloin asuntojen hintoja korkealla. Se taas lisäsi asunnon hankkijan laina tarvetta ja oli osa syy ylivelkaantumiseen. Kohoavien työvoimakustannusten vuoksi myös pienyritysten lainojen tarve kasvoi entisestään. Niistä tuli vekselivetoisia. Eikä aikaakaan kun oltiin samassa tilanteessa kuin 60-luvulla. Yrityksiä alkoi ajautua konkurssiin. Työttömyys alkoi räjähdysmäisen kasvun, jolloin myös työntekijöiden lainoja jäi yhä enemmän hoitamatta. Pankit yrittivät haalia rahaa maksamalla ennätyksellisiä korkoja talletuksista. Se taas nosti lainojen korot pilviin ja esti loputkin mahdollisuudet selvitä veloista. Syntyi pankkikriisi, joka hoidettiin keinoin, joiden seuraukset näkyvät vieläkin.
Siinä, kun olisi pitänyt tukea velanmaksukykyä, tuettiin pankkeja. Ne saivat valtion avoimesta piikistä rahat kaikkiin irtisanomiinsa lainoihin. Joita sen vuoksi todella irtisanottiin, syystä tai jopa syyttä. Siitä huolimatta, vaikka valtio maksoi velan, sen pantti ei normaalin käytännön mukaisesti siirtynyt maksajalle vaan jäi pankille. Se realisoitiin myöhemmin ja pankki kuittasi siitä saadun rahan alkuperäisen lainan viivästyskorkkoina. Lainasumma jäi vielä velallisen harteille. Häneltä ja/tai takaajilta jatkettiin edelleen perintää. Mutta tämäkään ei vielä riittänyt. Tilanteen alkaessa pankit tekivät hallituksen vaatimuksesta erittäin suuret tappiokirjaukset laman myötä arvottomiksi muuttuneesta kiinteistömassasta. Seuraavina vuosina, jotka olivat voitollisia, ne vähensivät sitä tappioita. Eivätkä näin ollen maksaneet voitoistaan veroa ollenkaan.
Kaikenkaikkiaan, poliittisten päätösten ansiosta pankit saivat 2-4 kertaisena alkuperäiset saatavansa. Melko hyvä palkkio velallisten omaisuuden realisoinnista. Joten jälleen kerran, 60-luvun tapaan, massiivinen omaisuuden uusjako sekä uudelleen kiihtynyt muuttoliike ja sen myötä kasvukeskuksien, maanteiden, rautateiden yms. rakentaminen antoi sysäyksen uuteen nousuun.
Kohti kolmatta lamaa
Nyt ollaan matkalla kolmanteen lamaan, lähes samanlaisin ennakkovalmisteluin. Uutena on mukana kasvanut eläkevarojen sijoittaminen kotimaisten ja ulkomaisten yritysten osakeomistukseen. Varat kerätään koko maasta ja sijoitetaan kasvukeskuksiin ja ulkomaisiin kohteisiin ja työpaikkoihin. Tämä tarkoittaa sitä, että työtä antava kotimainen yritystoiminta maksaa viennin edistämisen kuluja yhä enemmän. Sitä mahdollisuutta vain lisää täällä meillä työntekijöiden palkkojen, etujen, sekä lisälomapäivien lisääminen. Myös erittäin korkea arvonlisäveron taso aiheuttaa ongelmia kotimaiselle yritystoiminnalle, ei vientiteollisuudelle. Eikä sitä vähennä se että meidän vientiyritykset, kasvaneen ulkomaisen tuotantonsa vuoksi, ovat paljolti myös tuontiyrityksiä.
Huolestuttavaa tässä kehityksessä on se, että työvaltaisena alana pidettävä media on myös keskittymässä harvoihin käsiin. Sen myötä kansalaisten tiedon saanti mahdollisuudet ovat kaventuneet. Kasvavien työvoimakustannusten vuoksi tutkivaan journalismiin ei enää panosteta. Kehittyneen tietotekniikan ansiosta uutisten kopioiminen, lähde mainiten, on edullisempi tapa saada uutisia kuin teettää median sisältöä omilla toimittajilla.
Historia toistaa itseään
Tällä hetkellä työllistämisen kokonaisrasitus, suhteutettuna tämän päivän olosuhteisiin, vastaa 90-luvun laman edeltävää tasoa. Päinvastoin kuin pitäisi tässä tilanteessa toimia, voittoa tuottavien yritysten verotusta on helpotettu ja ollaan helpottamassa lisää, vaikka se ei ole ennenkään auttanut. Laman myötä osakkeiden arvo tipahtaa, joten niitä ei kannata myydä. Ainoa tapa turvata sijoituksensa on nostaa voittoa niin paljon kuin mahdollista. Näin tehtiin 90-luvullakin, vieläpä valtion reilulla kädenojennuksella. Verotusta alennettiin. Sen ja laman seurauksena yritysten voittoja kotiutettiinkin ennätysmääriä. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Noihin päiviin verrattuna mahdollisuuksia on vain lisätty. Valtion verotuksellinen ja suora tuki investoinneille auttavat edelleen. Sen lisäksi nykyisin on yhtiöillä mahdollisuus ostaa omia osakkeitaan. Se antaa uuden mahdollisuuden siirtää varoja edullisiin kohteisiin, jopa ilman veroa. Lisäksi poistojärjestelmän luoma kirjanpidollinen harha on edelleen olemassa ja mahdollistaa ylimääräisen voiton kotiuttamisen. Apuna ovat myös monet muut kirjanpidon mahdollistamat kiertotiet.
Sijoitetun rahan kotiuttamiselle on muutakin tarvetta kuin sukanvarteen. Myös nopeat voitot houkuttavat. Laman myötä edulliseksi tulevat osakkeet ja kiinteistöt ovat hyviä hankintakohteita. Siihen tarvitaan rahaa. Siksi veron määrä voittojen kotiuttamiselle ei yksistään ole merkittävä tekijä, vaan sen suhde maan yleisen taloudellisen tilanteen tuomiin mahdollisuuksiin. Ei kukaan sijoita rahoja yrityksiin ja kiinteistöihin työpaikkojen luomiseksi, vaan mahdollisimman suuren voiton vuoksi. Lainsäädäntö on liittänyt lähes kaiken yhteiskuntavastuun palkkojen yhteyteen ja toisaalla hyvittää työpaikkoja vähentäviä investointeja. Ei siis ihme jos kaiken suunnittelun ja tuotekehityksen lähtökohta on liikevaihdon kasvaminen entisellä työntekijämäärällä tai heidän vähentämisellä. Se on ainoa tie suuriin voittoihin, siksi siihen myös sijoitetaan!
Kolmannen laman jälkeen
Nousu tulee olemaan edellisiä hankalampaa, koska maaseudulta ei ole enää siinä määrin tulijoita. Se alkaa olla tyhjä. Myös työttömyys tulee jäämään korkeammalle tasolle kuin ennen lamaa. Näinhän kävi myös 90-luvun laman jälkeen. Luultu opiskelu ja sen lisääminen eivät nekään ole tuomassa toivottua tulosta, sillä akateemisten työttömien määrä lisääntyy yhä. Tilastot ovat kyllä osoittaneet, että oppineiden työllisyystilanne on parempi kuin vähän kouluja käyneiden. Siitä on vedetty yksioikoinen johtopäätös, että työttömyys poistuu opiskelemalla. Seurauksien aiheuttamaa tilastotulosta erehdytään pitämään suorana osoituksena syystä. Koska se ei sitä ole, sen tukeminen ja siihen pakottaminen ei myöskään voi tuoda toivottua lopputulosta. Näkemys perustuu toiveajatteluun, samanlaiseen kuin uskotaan yritysverotuksen alentamisen tuovan uusia työpaikkoja.
Samalla tavalla uskoen ja toivoen suhtaudutaan työttömyyden mukanaan tuomaan kasvavaan alkoholiongelmaan. Luullaan, että taloudellinen tuki parantaa tilannetta ja ihminen muuttuu. Mutta kuka oikeasti tekisi töitä jos juominen nostaa edut työssäkäynnin ohi. Sosiaalinen rakentaminen, kuntien tukemat vuokrat, kiinteistöjen jatkuva kunnossapito, kenkä- vaate- ja ruokakupongit, sairaus- tai työttömyyspäivärahat yhdistettynä alkoholin aiheuttamiin vahinkoihin, aiheuttavat yhteensä arviolta 10 miljardin vuosikustannukset. Päävastuu sen rahoittamisesta on kaatunut kuntien harteille. Erityisesti se vaikeuttaa suuresta työttömyydestä kärsivien syrjäseutujen pienten kuntien taloutta.
Vaikka ongelmaa pidetään merkittävänä, silti kustannuksia leikataan mm. terveyden- ja vanhustenhuollosta, poliisista ja vankeinhoidosta. Parempana vaihtoehtona pidetään ongelmien jatkuvaa kasvua. Kiinteistöjä ja perheitä hajottavia väkivaltaisia ja/tai sammuneita juopuneita, joita poliisit paimentavat päätyökseen. Mutta myös terveysasemajonoissa notkuvia “sairaita”, joiden hyysäämiseen menee valtaosa terveyskeskuslääkäreiden työajasta. Luultavasti ongelmaa katsotaan läpi sormien koska alkoholi on Suomessa tabu. Mutta myös koska viinapullo luuseri alkoholistin kädessä on parempi vaihtoehto kuin polttopullo barrikadeille nousevan tyytymättömän kansalaisen kädessä.
Avustusten käyttö
Kohdistetuilla avustuksilla ei näitä kasautuneita ongelmia ratkaista. Yhteiskunnan tuen työllistävästä vaikutuksesta ei ole näyttöjä. Päinvastoin, on lukuisia kohteita, missä rahat ovat vain kadonneet tuottamatta ainuttakaan pysyvää työpaikkaa. Suurteollisuutta on avustettu monin tavoin jo vuosikymmenet, silti sen työntekijämäärä on nykyisin vain murto-osa alun kymmenistä tuhansista. Maatalous on erinomainen esimerkki siitä mitä todellisuudessa avustetaan ja millaisilla tuloksilla. Maitotiloilla tehdään töitä vuodessa 9,7 miljoonaa päivää ja viljatiloilla 3,5 miljoonaa päivää. Vuosittainen maataloustuki on 2,1 miljardia euroa, josta viljelyn osuus on noin 1,9 miljardia. Yhteensä kaikki Suomen maatilat työllistävät noin 90 000 henkilöä, joista ulkopuolisia työntekijöitä 10 000. Yhtä tällaista työllistä avustetaan noin 190 000 eurolla joka vuosi! 15 200 eurolla kuukaudessa ja noin 670 euroa tunnilta. Painottuen, siis lähes kokonaan, vahvasti koneellistettuun ja vain muutamia viikkoja vuodessa työllistävään viljelytoimintaan.
Jokainen suomalainen, vauvasta vanhukseen, tukee viljelytoimintaa noin 350 eurolla joka vuosi. Nelihenkinen perhe, joka jo muutenkin ostaa Euroopan kalleinta ruokaa, tukee noin 1400 eurolla vuodessa sitä, että saa ostaa kaupasta jauhoja noin eurolla kilo.
Ongelma on myös EU:n
Aivan samalla tavalla kuin rahaa siirtyy Suomen sisällä reuna-alueilta kasvukeskuksiin, sitä siirtyy EU:n reuna-alueilta teollisuusmaihin. Merkittäviä määriä myös meille Suomeen ja tietysti vielä enemmän Saksaan. Tämä tarkoittaa sitä että nyt ongelmissa painivien maiden talousongelmat ovat enemmänkin harmonisoidun lainsäädännön syy, ei niinkään noiden maiden itsensä. Niiden arvosteleminen, syyllistäminen ja ahtaalle laittaminen eivät poista todellista aiheuttajaa. Ongelmista päästään, ja yhteiskunnan pysyvä toimivuus turvataan koko EU:n alueella vain jos työllistämisen kuluja leikataan useita kymmeniä prosentteja. Lisäksi suurten ja pienten yritysten välistä keskinäistä kilpailuasemaa on muiltakin osin tasa-arvoistettava.
Loppupäätelmä
Kaikki vaikutukset huomioiden on selvää että monimutkainen lainsäädäntö itsessään on se rakennemuutos. Se on tehty pienten ja työllistävien yritysten hyväksikäyttämiseen. Rahan kerääjinä – mutta myös estämällä niiden mahdollisuudet kilpailla isoja vastaan. Järjestelmä ajaa niitä ja niiden työntekijöitä ahdinkoon ja laittaa heidän omaisuutensa uudelleen kiertoon mahdollisimman nopeasti. Jo vuosikymmenten ajan lainsäädäntö on käyttänyt tätä häikäilemätöntä linjaa elvytyskeinona. Enemmänkin raivannut pois pieniä isojen tieltä kuin antanut niille mahdollisuuksia. Näin on käynyt teollisuudessa, mutta myös kaupan alalla. Tilannetta ovat vain pahentaneet lisääntyneet määräykset, säännökset ja direktiivit, joiden tuoma kustannusvaikutus on pienemmille yrityksille usein aivan liian suuri.
Tämän kaltainen etujen keskittäminen päättäjiä lähellä oleville ryhmille ja lehdistön aseman heikentyminen ovat kaikille maailman diktatuureille tyypillisiä piirteitä.
Keminmaa 03.04.2013
Reijo Lahdenperä
Lähteet:
– Tilastokeskus
– Maataloustilastot
– SAK:n vuosikertomuksia alkaen 60-luvulta
– Keskustan teollisuuspoliittinen katsaus 1978
– Suomen pankin vuosikertomuksia
– Suomen akatemian tutkimusohjelma
“Laman opetukset Suomen 1990 luvun kriisin syyt ja seuraukset” Jaakko Kiander
– Yritystoiminnan lainsäädäntöpäätöksiä 50-luvulta näihin päiviin
– Akavan työttömyyskatsaus 3.12.2012
– Hannu Tikkala (pankinjohtaja 90-luvulla)
